Skootterilla Turkin Alanyan vuoristossa

SKOOTTERILLA TAURUKSELLA

Raportti 2004 huhtikuun hakureissusta | 2004 toukokuun matka | 2004 marraskuun matka | www.nettimp.com

Miltä tuntuisi ajella seudulla jossa kohtaat useammin sisiliskon kuin lajitoverin ja jossa paras suunnitusväline on aurinko? Seikkailultahan se kuulostaa. Siltä minustakin tuntui kun tein huhtikuun lopulla päivän retken Taurus-vuoristoon Alanyan koilispuolella Turkissa. Kun suunnistuksen avuksi oli käytettävissä vain ylimalkainen turistikartta ja aurinko eikä tienviitoistakaan ollut tietoa niin aika ei todellakaan tullut pitkäksi.

Turhaa byrokratiaa karttaville Turkki on ihanteellinen maa. Moottoripyöriin ei saa vakuutusta, kypärän käyttöä ei valvota ja liikennesäännötkit ovat olemassa vain teoriassa. "Se menee ensin joka uskaltaa", oli skootterivuokraajan neuvo kun kysyin väistämissäännöistä. Viikon aikana en nähnyt Alanyassa yhtään kolaria eli Allah ilmeisesti pitää huolta omistaan. Vääräuskoisille suosittelen kuitenkin kypärän käyttöä ja tarkkaavaisuutta.

Lomareissun pakolliset kulttuurikohteet oli käyty läpi ja alkoi loman omatoimiosuus. Katseeni oli jo useana päivänä harhaillut Analyan pohjoispuolen vuorille. Kaasukädessä tuntui sellainen kutina, että se ei poistuisi ilman sopivaa ajo-annosta. Vuorille oli siis päästävä. Siellä liikennekkin olisi todennäköisesti hiljaisempaa, perustelin päätöstäni. Ja kuinka oikeassa siinä olinkaan!

Ajopelin osalta olen kaikkiruokainen. Minulle riittää, että alla on 2-3 pyörää ja moottori käy. Siitähän ajamisessa on kysymys. Ajopelin vuokraus kävi todella kivuttomasti. Vihjaisin aikeistani paikallisen pubin tarjoilijalle, ja hän tarjoutui tiedustelemaan tuntemaltaan vuokraajalta mitä olisi tarjolla. Vapaana oli skootteri 8 euron päivähintaan. Hintatarjouksen kuultuani en aikaillut ja löin kaupat kiinni. Hetken kuluttua ravintolan eteen kurvasi jo parhaat päivänsä nähnyt 100 kuutioinen Yamaha. Skootteri oli siinäkin mielessä mieluinen vaihtoehto, että samalla tulisi omakohtaisesti testattua minkälainen ajettava pienipyöräinen skootteri olisi huonokuntoisella soratiellä. Suomessa kun usein kuulee, että soratielle ei voi mennä muuta kuin endurolla ja silloinkin on oltava runsaasti kokemusta. Niin tai näin - kokemusta ei saa jos sitä ei hanki.

Skootterin tai moottoripyörän vuokraaminen Turkin turistiseuduilla ei ole kummoinen juttu. Siihen ei tarvita edes tuttua tarjoilijaa, sillä vuokraamoihin ei voi olla törmäämättä kaupungilla kävellessä.

Kauppaan kuului myös viisi numeroa liian suuri kypärä jonka visiirin läpi ei erottanut muuta kuin vuorokauden ajat. Vaihdoin sen tarjolijan henkilökohtaiseen kypärään joka oli toiminut lähinnä hänen skootterinsa työkalujen säilytyspaikkana. Kypärä oli kuitenkin sopiva, mutta tämänkään kypärän visiirissä ei ollut kehumista. Toinen huolestuttava seikka oli kypärän lukko jonka sain pienen virittelyn jälkeen toimimaan. Se aukesi kuitenkin pienestäkin hipaisusta. Suosittelenkin mopolomaa Turkissa suunnitteleville ottamaan mukaansa ainakin ajolasit. Myös hyvästä kartasta saattaa olla apua. Omani hain turistitoimistosta mutta eipä siitä juuri apua ollut.

Skootterin tankki oli tietenkin tyhjä mutta se puute korjaantui helposti. Jarruissa oli sen sijaan enemmänkin sanomista. Takajarru kiljui kuin tiilistettävä kameli. Ilmeisesti kitkapinnan viimeiset molekyylit olivat käytössä. Etujarru toimi sen sijaan kohtuullisesti. Kirjoitin varmuuden vuoksi kuitenkin karttaan poliisin (112) ja hotellia lähimmän sairaalan numerot. Ja sitten ei muuta kuin matkaan.

Liikenne Alanyasta kaakkoon johtavalla päätiellä oli vilkasta mutta 100 kuutiolla pysyi hyvin liikenteen mukana. Ajonopeudesta tai -matkasta ei ollut mitään käsitystä, sillä skootterin mittari ei toiminut. Se selittikin sen, miksi vuokraaja ei ollut niin kiinnostunut ajettavien kilometrien määrästä. Jonkin matkaa ajattuani jätin auringon selkäni taakse ja suuntasin vuoria kohden. Tie oli öljysoraa ja pinnaltaan kuoppaista ja muutenkin epätasaista. Tie oli noussut rannikkotieltä lähdettyäni koko ajan loivasti. Muita 2-pyöräisellä liikkuvia ei ollut näkynyt enää aikoihin kun tulin risteykseen jossa olin viimeisen kerran kunnolla kartalla. Pikakoulutin pysäkillä seisoneen nuorukaisen valokuvaajaksi jotta kartanlukutuokio tuli ikuistetuksi.

Päätin jatkaa Akcatin ja Ugurlun suuntaan. Tie nousi koko ajan ja maisemia riitti. Moskeijoita löytyi yllättävistä paikoista vuoren rinteillä. Turkkilainen islamilaisuus ei ole mitenkään äärimmäistä vaan siellä suvaitaan myös poikkeavia ajatuksia, ainakin enemmän kuin jossain toisissa maissa. Esimerkiksi tämän moskeijan takana on talo jonka katolta laskin ainakin seitsemän sateliittipeiliä. Tiedonkulkua toisenlaisista ajatuksista ei ainakaan rajoiteta.

Tie nousi yhä ylemmäksi ja asutus väheni entisestään. Hieman mietitytti millä ihmiset hankkivat täällä elantonsa. Yksi keino näytti olevan lammastalous, sillä rinteitä tarkemmin tutkaillessa siellä näkyi kotieläimiä ja niiden paimenia. Sikojen iloista röhkintää en sen sijaan koko aikana kuullut.

Tie muuttui sorapintaiseksi. Tien laidassa oli kyltti jossa satunnaista kulkijaa haluttiin muistuttaa jostain sellaisesta mikä jäi epäselväksi. Kyltistä oli ammuttu teksti lukukelvottomaan kuntoon. Mieleen hiipi tarinat aseistetuista vuoristorosvoista .........

Mutta ei muuta kuin eteenpäin - ajamaanhan sitä oli lähdetty. Maisemat poikkesivat edukseen koti-ikkunan näkymistä.

Kartalta tätä risteystä ei löydy. Vasen vaihtoehto houkutteli enemmän, sillä se vei ylöspäin.

Tie muuttuikin entistä mielenkiintoisemmaksi ja Yamahan maasto-ominaisuudet pääsivät kunnon testiin. Sanoisin, että hyvin pelitti. Jos isompipyöräinen tuottaa soralla vaikeuksia niin kysymyksessä on harjoituksen puute.

Kalteva tien pinta aiheuttaa metkan ilmiön. Vinossa oleva horisontti pistää helposti kääntämään kallistuksen suuntaan. Yamahassa ilmiö tehostui senkin takia, että sen pystyi käynnistämään ja lähtemään liikkeelle vaikka sivujalka oli alhaalla. Jos näillä vuorilla meinaa kuvata samalla kun ajaa, niin sitä ennen tulisi sivujalan asento varmistaa taikka seuraavassa kuvassa on laakson pohja. Jaa että mistäkö tiedän? Arvatkaas......

Vuorilla noustessa olisi huomattava, että lämpötila laskee noin puoli astetta sataa metriä kohden. Janosta vuorilla ei tarvitse kärsiä ainakaan huhtikuussa, jos uskaltaa hyödyntää vuoripuroja. Sellaisia virtasi aina silloin tällöin tien poikki. Olipa joihinkin paikkoihin rakennttu janoisia kulkijoita varten vesipisteitäkin, joista loistokkain oli tämä noin Akcatin kohdalla ollut levähdyspaikka.

Tie jatkui kiemurrellen pitkin vuoren rinteitä. Muita kulkijoita ei näkynyt - ei edes pyöränjälkiä. Ainoastaan tien yli livahtelevat sisiliskot elävöittivät maisemaa. Pidin kurssin keskimäärin kohden koilista ja itää mutta kulkeminen kävi koko ajan hankalammaksi. Tie oli paikka paikoin sortunut tai sortumassa. Tämä paikka on jossain Ugurlun jälkeen.

Aurinko alkoi jo laskea samoin kuin bensamittarin viisari. Tänne ei olisi kiva jäädä yöksi eksyneenä ilman bensaa. Seuraavan mutkan takaa ilmestyi yllättäen näkyviin moskeija. Suunnistin sinne.

Ennen moskeijaa oli talo jonka pihaan kaarroin. Pihassa ollut naisväki pakeni helmat hulmuten kun he näkivät minkälainen mies kypärän sisältä paljastui. Rakennus oli ilmeisesti moskeijan imaamin tai talonmiehen asunto tai mitä virkamiehieä siellä nyt onkaan. Kolkuteltuani aikani ovea sen aukaisi mies jonka vaatetus viittasi sisätöihin. Housut olivat erittäin leveälahkeiset ja lahkeet oli sidottu alapäästään kiinni. Eipä tullut mieleen kysellä kuvauslupaa. Kuvan otin poislähtiessäni.

Kummallista oli se, että kaveri ei osannut näyttää sijaintiani kartalta. Asiaa ei helpottanut sekään, että yhteistä kieltä ei löytynyt. Sen verran sain selville, että alaspäin olisi päästävä - menisin minne tahansa.

Vaihtoehdoiksi jäi pestautuminen moskeijaan töihin tai palaaminen samoja jälkiä takaisin. Muutaman kilometrin jälkeen löysin alaspäin johtavan tien tai paremminkin polun. En ollut sitä tullessani edes huomannut. Eteneminen oli aika rauhallista, sillä en halunnut kiehauttaa jarrunesteitä kun takajarrunkaan tehot eivät oikein vakuuttaneet. Myöskään renkastöiden tekeminen ilman välineitä ei innostanut.

Pääsin lopulta alas laaksoon jossa virtasi Dimcay -joki. Sen varrella oli runsaasti picnic -paikkoja jonne kaupunkilaiset vetäytyvät kesän hellettä pakoon. Satunnaisen turistin onneksi niistä ensimmäinen oli jo avattu, ja kulkija pääsi huuhtomaan omenamehulla kurkun puhtaaksi.

Joen tulevaisuus on uhattuna huomasin matkan jatkuessa. Jokeen on rakenteilla iso pato. Kyselin myöhemmin paikallisilta mitä mieltä he olivat padosta. Osa ei ollut edes kuullut koko hankkeesta, osa puolestaan arveli, että joen virtausmäärillä ei ihmeitä saada aikaiseksi. Sähkön tuottajana voimalaitos ei voi kummoinen olla. Toinen juttu on sitten se, että pystytäänkö vettä hyödyntämään paremmin maatalouden tarpeisiin. Ilmeisesti asiasta ei paljon julkisuudessa ole keskusteltu.